Minun hallussani on pieni pala lentokoneen ikkunalasia tai oikeastaan se on pleksiä. 55 vuoden ajan sen paikka on ollut nappipurkki. Ensin pyöreäpohjainen pahvipurkki, sitten harmaa vetoketjullinen pieni kassi ja sen jälkeen Ilves-lasitölkki. Napit ja pleksin pala ovat majailleet Kuopion, Kajaanin, Helsingin, Vantaan, Espoon ja Jyväskylän asuntojen kaapeissa.
Tuo puheilmaisun mukainen kirkas pleksin palanen, mitä muovia sitten lieneekään, on kooltaan 55 x 20 x 10 mm. Muistikuvissani se on isompi, mutta tuskinpa se nappipurkissa on aloittanut maatumistaan. Pleksin palasen muoto on käteen sopiva eikä siinä ole teräviä reunoja. Ilmeisesti se on sahattu osiin. Yksi reuna vaikuttaa muotoilulta ja se reuna on voinut olla tiivistettä vasten.
Merkitysanalyysiä mukaillen sitä voi tarkastella eri näkökulmista. Se edustaa muovin käyttökelpoisuutta eri tarkoituksiin ja sen kestävyyttä jopa lentokoneissa, mikä lienee ällistyttänyt 1960-luvun lopulla. Pleksin palanen on kulkeutunut kotiini Suomussalmelle isoveljeni mukana, kun hän 1960-luvun lopulla kävi armeijaa Rissalan lennostossa Siilinjärvellä. En tiedä onko palanen pistetty salaa taskuun vai annettu tutkittavaksi. Joka tapauksessa se oli vierasesine maalaistalossa. Venäjän rajan läheisyydessä vielä 1960-luvun lopulla jokainen ilmassa oleva lentokone oli mahdollinen venäläinen pommikone, useimmiten ne kuitenkin olivat kulokoneita. Me rajaseudun lapset imimme ryssän pelon äidinmaidossa, jota vahvistettiin kermaksi sodasta selvinneiden puheissa, joita puhuttaessa ajateltiin etteivät lapset kuule eivätkä ymmärrä.
Niin kuin antiikin tutkijoille pienet ruukun palaset loihtivat kokonaisia aikakausia elämäntapoineen, niin minulle tuo pieni pleksin pala loihtii 1960-luvun lopun historialliset myllerrykset niin paikallisella kuin eurooppalaisella tasolla. Vaarallamme olleeseen neljään taloon ja muihin seudun taloihin raivattiin metsää, lepikkoa ja vesakkoa uuden tien alta ja myllerrettiin hiekkamontuilla, joista ajettiin soraa uudelle tielle, joka olisi tuova Kekkoskakkoselta maailman luoksemme, mutta se veikin väen ammattikouluihin, armeijaan, Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Paikkoihin, joissa ei ollut kääntöpaikkaa paluutielle.
Tientekijät kortteerasivat pirtissämme ja elokuun 21 päivän iltauutiset vuonna 1968 kertoivat Prahan miehityksestä. Uutiset toivat sodan pelon sodan käyneisiin miehiin ja tankit pirttiimme, vaikka sitä koetettiin hämärtää ja etäännyttää nortin ja pillilupin savuilla.
Kulttuurisesti pleksin palalla ei niinkään ole merkitystä, koska maalaistalossa se oli auttamattomasti vierasesine, jopa kuriositeetti, joka unohdettiin nappilaatikkoon, kuin kuuluisan taiteilijan taideteos pankkiholviin. Yhteisöllistä merkitystä, minä en jaa, koska minulla ei ole muistikuvia, että sitä olisi yhdessä ihmetelty. Eikä minulla ei ole havaintoja, millaisin menoin vierasesine otettiin vastaan, mutta ei sitä hävitettykään nakkaamalla pirtinuuniin. Sen sijoituspaikkaa lienee pitänyt vähän tuumata. Kun sen ajan maalaistaloissa ei ollut nimettyä paikkaa lentokoneen ikkunaplekseille. Se ei sopinut keittiön ruokapöydän alla olevaan prömppölaatikkoon, koska siellä oli ihan eri jutut: hapertuneita mehupullon kumikorkkeja, säilöntäpurkkien tiivisteitä jne… Nappipurkki lienee vastannut parhaiten luokittelun tarpeeseen, koska sinne heitettiin kaikki matonkuteita leikatessa talteen otetut napit. Ne nakattiin nappilaatikkoon ajatuksella: jos niitä vaikka joskus tarvihtoo… Napithan kiinnittävät vaatekappaleet lieriöksi ympärillemme, ja lentokonekin on lieriö ja sen ikkunaukot ovat napinreikiä tai nappeja. Monisärmäinen pleksin pala hioutuisi vissisti joukkoon.
Ja niinhän siinä kävi, että pleksin palasen konteksti – nappilaatikko antoi sille merkityksen ja paikan muistojen esinemaailmassa. Ja olihan siellä muutakin luokittelemattomia: lukottomia avaimia, parittomia hakasia, pieniä ruuveja, metallisia ompelukoneen puolia ja lasinen lääkepurkki neulojen säilytykseen.
Pleksin palanen vaatii minulta huomiota, kun käyn nappilaatikoilla. Se tekee seuraa eri vuosikymmenten napeille, jotka lienevät pakeliittisia, muovisia, pahvisia, metallisia ja kankaalla päällystettyjä. Vuosikymmenien saatossa pleksistä on haihtunut pelko ja ihmettely, että lentokoneessa on ikkunat ja niiden lasi ei olekaan lasia, joka menee helposti rikki. Ihmeeksi on tullut sen säilyminen ja sen viestittämät tunnekuohut. Sen ideaalitila on nappilaatikossa, vaikka kuinka vuoraisin sen samettilaatikkoon. Olet niin rakas vierasesine.
Onko sinulla esineitä, jotka kytkevät sinut muistokanaville surffailemaan? Voisiko sinun esineesi aineelliset ja aineettomat faktat nostaa esille luovalla tavalla?
