Oivariini_ampari2

Valoa vaikka muoviämpärillä

Käsillä tehdessä ajatus laukkaa ja hyppää paikasta ja ajasta toiseen aasinsiltojen yli ja ali. Näin kävi, kun valmistin Valoa vaikka väkisin -teostani Syksyllä valo siirtyy ulkoa sisälle -Materia ry:n vuosinäyttelyyn 22.8.-15.10.2023. Ompelin Oivariini-rasioiden kansista leikatuista muovipalasista ämpärin idean, jolla voisi pienikin henkilö kantaa valoa vaivattomasti lähellä vartaloa, koska ämpäri ei ole pyöreä.

Miten valoa syksyn pimentämään pirttiin?

Sateisen syyskesän jälkeen mietityttää, miten syksyn pimeyttä saisi torjuttua siis valostuttaa huoneiden ja mielten tiloja. Sisustuslehdet pursuvat vinkkejä, miten valaisimia voi sijoitella ympäri huonetta luomaan tunnelmallisen pesän. Tässä kohtaa mieleen tulee hölmöläisten tuvan rakentaminen. Hekään eivät halunneet pimeää asumusta. Mutta ilman googlettamista he keksivät yhdessä ratkaisun ongelmaan. Koska ”maailma on valoa täynnä”, kannetaan sitä sisälle ja samaan aikaan kannettaan pimeys tuvasta ulos. Niinpä ryhdyttiin toimeen; naiset kantoivat selkä vääränä säkeissään mustaa pimeyttä tuvasta ulos ja miehet rynnivät yhtä aikaa oviaukosta sisään kantaen valoa tupaan säkinsuut tiukasti kiinni. Tupa vain pysyi pimeänä. Säkkeinä heillä lienee ollut viholaissäkit, nokkosesta kudotut harvat kangassäkit, jotka päästivät valon läpi. Ja vaikka naisetkin olivat pitäneet kiirettä siirtäessään pimeyttä valon tieltä, pimeys valui harvan säkkikankaan läpi takaisin tupaan. Kannellisilla muoviämpäreillä homma olisi onnistunut, valo olisi etsiytynyt kaikkiin nurkkiin, valkeus olisi tullut ja jäänyt.  

Tiivis muoviämpäri valon ja ilon tuojana

Ennen muovia ämpäreitä on valmistettu pellistä, emalilla päällystettynä tai ilman, sinkistä, puusta, nahkasta… Muoviämpäreinä ja muina kulutustuotteina muovi löysi tiensä suomalaisten kuluttajien sydämeen lopullisesti 1960-luvulla. Muovin keveyteen ihastuttiin ja se oli edullista, koska muovin raaka-aineen öljyn saatavuus oli helpottunut. Siitä alkoi nykyinen muovikautemme. Nyt rakastamme muoviämpäreitämme, halaamme niitä rapujuhlien jälkeen, kannamme niillä vettä janoisille ja mustikoita slow foodin ystäville. Vuodesta 2019 ämpäreiden pohjaan on ilmestynyt juomalasin ja haarukan kuva viestimään ämpärin olevan elintarvikekelpoinen. Ne sopivat kattaukseen kuin kattaukseen. Niitä on saatava lisää. Muutamassa vuosikymmenessä meistä on tullut ilmaisia muoviämpäreitä jonottava kansa. Ensimmäiset ilmaiset ämpärit jaettiin vuonna 1992 Pirkkalassa, kun Vapaa valinta -halpatavaraketju (nykyinen Tokmanni) avasi ovensa. Siitä lähtien ilmaiset muoviämpärit eri väreissään ja eri ovilta jonotettuina ovat tuoneet väriä suomalaisiin koteihin ja valoa mieliin. Suomalaisen ja ämpärin suhde on niin vetovoimainen, että missään muussa paikassa ei päästetä vierasta ihmistä hikitilaan eikä iholle kuin ilmaisia ämpäreitä jonottaessa.  

Jonottaminen kokopäivätyönä

Ämpäriä ommellessa kuuntelin Lea Ypin kirjoittamaa muistelmateosta Vapaa (suom. 2023). Ypi kertoo, millaista oli kasvaa aikuiseksi suurten poliittisten myllerrysten keskellä 1980- ja -90-lukujen Albaniassa. 1980-luvulla Albania oli maailman suljetuimpia valtioita. Kirjailija kertoo oman perheensä ja naapurustonsa jokapäiväisestä elämästä, jossa oli niukkuutta kaikesta paitsi sosialismin aatteesta. Jonotus oli kokopäivätyötä, eikä se aina tuottanut tulosta. Jonossa sosiaaliset suhteet realisoituivat, ystävyyssuhteita alkoi ja loppui tai niiden kehitysasteen huomasivat kaikki muutkin jonottajat. Hyvänä päivänä ystävä piti huolen jonossa sinua edustavan kiven tai kassin siirtymisestä jonossa omalla paikallaan. Huonona päivänä ystävä ei edes nähnyt sinua, puhumattakaan että hän olisi ollut tietoinen sinua vuosia palvellusta jonotuskivestä tai kassista. Kirja kertoo lämmöllä aatteen kurimuksessa toimijoista ei uhreista – kannattaa lukea tai kuunnella.

Gruusialaisen ihmeen – muoviämpärin äärellä    

Opiskellessani Kuopion käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, teimme 1980-luvun alussa opintomatkan silloisen Gruusian nykyisin Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin. Sen ajan Neuvostoliittoon suuntautuvien matkojen suunniteltu ohjelma poikkesi säännönmukaisesti toteutumasta, elettiinhän siellä suunnitelmataloudessa. Niin teki meidänkin matka. Yksi jos toinenkin etukäteen sovittu kohde perui sisäänpääsyn joko edellisenä päivänä tai sinä aamuna, kun olimme jo kohteen portailla pyrkimässä sisään. Kiinnostaviin käsityökohteisiin tutustumisen sijasta istuimme bussissa turistikohteesta toiseen: kirkot. luostarit ja paholaisen (Stalin) asuinsijat tulivat rakennuksina nähtyä ulkoapäin. Myös keramiikkaverstaaseen pääsy vaihtui tehdashallin nurkkaukseen, jossa meille esiteltiin, miten muovigranulaateista eli muoviryyneistä prässätään harmaan valkoisia muoviämpäreitä. Tämä innovaation esittely lienee ollut osa näytelmää, mahdettiinko niitä muoviämpäreitä oikeasti tehdä siellä tehdashallin nurkassa ja päätyivätkö ne kuluttajien käyttöön? Torimummojen keskuudessa muoviset keltaoranssit mustekynät ja muovikassit olivat halutuinta valuuttaa, vaihtaessamme niitä maissista valmistettuihin lakaisuharjoihin. Ne olivat kauniisti sidottuja – osa jopa muovinauhalla, niitä emme halunneet. Reissu oli onnistunut. Palasimme Suomeen luudanhakureissultamme samaan aikaan syksyn kanssa ja vain yksi passi jäi matkamuistoksi Tbilisiin.   

Rasvaretkikunnat ilman ämpäriä ja margariinia

Hyvä muoviämpäri olisi ollut tarpeen 1970-luvun lopulla alkaneiden ja 1980-luvulla huippuunsa osuneiden rasvaretkikuntien linja-autojen tavaratiloissa. Pohjoisen Suomen asukkaista muodostui täyteen ahdettujen linja-autojen rasvaretkikuntia, jotka kävivät päiväseltään Haaparannassa ostamassa halpaa voita, sokeria, mehuja ja karkkiakin. Ruotsin devalvoidessa kruununsa 1982 markasta tuli kovaa valuutta. Ruotsissa voipaketti maksoi puolet vähemmän kuin Suomessa. Suomen laki rajoitti elintarvikkeiden maahantuontia, niitä sai tuoda omaan käyttöön 15 kiloa henkeä kohti. Tulli valvoi rasvaretkeläisiä pistokokein. Oli valittava, ostiko sokerikilon vai voikilon ja montako kiloa.

Voi oli vielä voita, mutta margariini löysi tiensä jo 1970-luvulla eteläsuomalaisten ruokapöytiin. Voista siirryttäessä margariiniin, tuotteen nimi oli Voimariini, joka tuotiin markkinoille 1979. Siihen otetiin mallia Ruotsista, jossa suuren suosion oli saavuttanut voikasviöljyseos. Voimariini nimestä jouduttiin kuitenkin luopumaan Euroopan unionin säädöksen myötä. “Voi”-sanaa sai käyttää vain tuotteista, joiden rasva oli ainoastaan maitorasvaa. Valion valmistama Voimariini ristittiin Oivariiniksi, se on levite, jota tehdään voista ja rypsiöljystä.

Oivariinirasian kannet antoivat muovinsa ämpärini materiaaliksi. Ja Oivariinit antoivat makunsa minun leivälle yhden vuoden aikana. Voi meitä ämpärikansalaisia, olemme rasvatut ja onnellisia yhdessä.

2 Kommenttia

  • Kerttu

    Niin mielenkiintoista tarinaa! Gruusia ja Tbilisi olisi varmasti sykähdyttävää nähdä erilaisena kuin sovjettiaikana, mutta eipä enää kaukomatkailu “nappaa” kuten nuorena. Mullakin kokemus Leningradista ja Muurmanskista SNTL:ssa, ja tietty mielivaltaisuus etenkin viranomaisten käytöksessä jäi mieleen. Käsityön saralta Muurmanskin puurakennukset jäi mieleen…
    Kiitos siis blogistasi!

  • Leena Hassi

    Itsekin näitä aikoja eläneenä ja kokeneena pohjoissuomalaisena muistan hyvin kertomasi asiat. Elävästi kuvasit ämpärin tarinan.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *