Kirja koristeena?

Viime kesänä kirpputorilla huomioni kiinnittyi ylähyllyllä olevaan tummanpunaisella satiininauhalla sidottuun ruskeaan nippuun. Otin nipun käteeni ja äkkäsin, että nehän ovat noin kännykän kokoisia mutta paksumpia erittäin vanhoja kirjoja. Hintalapussa luki Koriste ja minussa kuohahti ja sisälläni liikahtivat haalija ja keräilijä eri suuntiin. Vanhat kirjat koriste? Eikö myyjä tiennyt, että nämä ovat todella vanhoja kirjoja eivätkä mitään koristeita posliiniesineiden seassa. Keräilijämielessäni kirjat maksoivat kaksi euroa, mutta kyllä hintalapussa lukee edelleen 11 euroa. No onhan siinä kaksi ykköstä ja ne yhteen laskettuna tekevät kaksi euroa. Materiaalin haalijana ja keräilijänä ostin kirjat ja poistin ne kierrosta ja kuvittelin tekeväni hyvän työn – kenelle? Toivottavasti ainakin myyjä on iloinen, että sai ne myytyä tarpeettomana. Ja minäkö muka olen oikea henkilö suojelemaan niitä häviöltä, kun vuosia olen tuhonnut kirjoja käyttäen niitä teoksissani. Oikea pukki kaalimaan vartijana.

Ajan havinaa
Kotona nipusta sukeutui kolme kirjaa ja fraktuurafontilla niiden nimet ovat kutakuinkin näin: Yksikertainen selitys Lutheruksen vähän katekismuksen ylitse kysymysten ja vastausten kautta, painokset vuodelta 1824 ja 1828 Frenckellin ja Pojan kirjan prändissä Turussa sekä Suomalainen virsikirja niiden kappalten osalta jotka siihen sopivat vuodelta 1828 samassa kirjapainossa Turussa ja Helsingissä. Siis miltei kaksisataa vuotta vanhoja kirjoja! Frenckellin Kirjapaino Oy hakeutui konkurssiin vuonna 2008 ja se oli perustettu 1642. 1800-luvun alkupuolella kirjoihin ei kaikilla ole ollut varaa eikä pääsyä. 1800-luvulla paperin raaka-aine muuttui lumpusta puuksi ja paperin valmistus teollistui ja se mahdollisti kirjan voittokulun massatuotteeksi. 1880-luvulla ruvettiin käyttämään paperinteossa sellua lumpun sijasta. Näissä ´kirkonkirjoissa´ paperina on lumppupaperi, joka tuntuu kangasmaiselta sormien välissä. Kirjojen fontti on kaunista.

Kirjan rääkkäystä
Olen vuosia rääkännyt kirjoja, siis käyttänyt niitä muuhunkin kuin lukemiseen. Koska kirjastot ja lukijat luopuvat vuosittain lukemattomista kirjoistaan ja kirpputorien hyllyt notkuvat kirjoja, joita kukaan ei enää halua lukea eikä omistaa. Eikä kukaan halua niitä edes ilmaiseksi. Ja kirjahyllytkin ovat kadonneet kodeista, jos on uskominen sisustuslehtiin. Maailmassa ilmestyy edelleen miljoonia nimikkeitä vuodessa paperikirjoja äänikirjojen lisäksi, joten kirjoja riittää monenlaisille lukijoille, vaikka niitä lukisi miten päin vain. Kuitenkin kirjojen käyttö muuhun tarkoitukseen kuin lukemiseen ärsyttää monia. Näiden pikkukirjojen kohdalla minä haalijana poden tuskia. Minäkö nyt olisin se termiitti, joka tuhoaa nämä kaksisataa vuotta vanhat kirjat.

Sisällön vapinaa?
Kirjojen sisältö pelottaa, kuten kaksi sataa vuotta sitten: tulta, tuhkaa ja tupenrapinat. Sisältö ei minua inspiroi ja onhan se hankalaa lukeakin. Kirjat ovat niin vanhoja tai oikeastaan kirjojen sisältö on se asia, etten uskalla niihin koskea uudelleenkäyttömielessä. Vaikka hyvillä mielin olen uusiokäyttänyt Finlands Allmänna tidningeniä vuodelta 1841, joka on perustettu vuonna 1820 ja nykyään se on nimeltään Virallinen lehti ja Suomen vanhin edelleen ilmestyvä lehti. Ja ilman kipuja olen makuloinut noin 50 vuotta vanhoja kirjoja siis repinyt kirjan sivut kansista, joita olen uudelleen käyttänyt.

Kansien kertomaa
Kirjojen selkämyksiin painetut kirjojen nimet ovat inspiroineet minut omiin maailmoihin kuten Pimeää keskellä päivää, Sydänten taistelu tai Naisten telinevoimistelu… Kansilla on ollut tärkeä merkitys kirjalle ja sen myyvyydelle. Aluksi kannet suojasivat sisältöä. Myöhemmin teknologian kehityksen myötä kirjojen kansista tuli yhä visuaalisemmat ja tärkeä osa kirjan myynnin edistämistä. Tästä esimerkkinä ilmoitus Kansanvalistusseuran kalenterissa vuodelta 1903 J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. Niitä painettiin erilaisissa asuissa, jotta erilaisilla ostajilla oli niihin varaa tai mikä häntä miellytti. Kaikkiaan tarjolla oli viisi eri asuista ja eri hintaista laitosta. Paksusta paperista, vaatekansilla ja kultareunuksilla oleva oli kallein vaihtoehto, siitä seuraava oli paperipäällyksissä ja seuraava versio oli painettu ohuemmalle paperille muutoin sama kuin edellä ja toiseksi halvimmassa vaihtoehdossa oli sama paperi, mutta yksikertainen paperipäällys kovissa kansissa ja halvin oli koulupainos kovissa kansissa.

Lähes kaksisataa vuotta vanhan virsikirjan kannet ovat olleet koristeelliset. Sisällön muuttumattomuutta pidätelleet metallihakaset ovat kuluneet kokonaan pois, pari metallitappia enää jäljellä. Kannet ovat ruskeaa nahkaa, jossa vielä himmeästi näkyy kohokuviointi. Kannen keskellä on iso sydän ja sen sisällä kirjoitusta ja sydämen ympärillä kukkia. Mutta kannet eivät puhu.

Kuuluvuusalueen ulkopuolella
Sitten taas pohdin keräilijää minussa, en niinkään esineiden vaan materiaalin kerääjänä. Keräilijää pidetään lojaalijana kuluttajana, koska hän pitää esineen pois käytöstä ja siten säästää sitä seuraavalle sukupolvelle. Mutta nämä kirjat eivät liity minun elämääni mitenkään. Ne ovat liian vanhoja, liian kaukaisia monessa mielessä, ne menevät muistini yli ja jäävät nostalgiankin taakse. Yleisesti kauniiden esineiden keräilyä pidetään hyväksyttävämpänä kuin rumien. Kierrosta pelastamani kirjat eivät varsinaisesti ole kauniit, mutta vanhat ne ovat. Niissä on käytöstä syntynyttä patinaa, historian likakerroksia ja paperitoukan tuleva menu. Vaikka yritän vielä kirjojen koon kautta päästä sisälle tarinaan, niin en saa vastausta. Kirjat ovat viestintävälineeni eli kännykän kokoisia, niin ajattelen, että näillä kirjoilla on pidetty yllä toimivia yhteyksiä yläilmoihin ja tuonilmaisiin. Mutta nykyäänhän nämä yhteydet taitavat olla kuuluvuusalueen ulkopuolella. Ei viestejä.

Koriste kaappiin
Onkohan kirjojen tuhoaminen vuosisatoja tavoitellun tiedonhallinnan kyseenalaistamista? Ajatellaanpa sellaisia tiiliskiviasiakirjoja kuin lakikirja, verokirja ja tietosanakirja. Ne eivät ole ollenkaan pienen ihmisen lukukirjoja.

• Aikoinaan kun kirje oppikouluun pääsystäni tavoitti kotitaloni, niin samaan aikaan pyyhkäisi pihaamme tietosanakirjakauppias Volvo Amazonillaan. Myyntimies hyppelehti isäni perässä liiterin ja tallin väliä uskotellen, ettei lapsesi pärjää kunnallisessa keskikoulussa ilman Tiedon portaat -tietosanakirjasarjaa, koska niissä on kaikki tieto. Tietoahan niissä oli, muttei koskaan tarvittavaa tietoa. Monet kymmenet vuodet kirjasarja vei tilan kirjahyllystäni minulle tarpeellisilta kirjoilta ja vei voimat muutoissa. Onneksi nyt olen päässyt eroon tästä roskasarjasta, enkä edes oman käden kautta. En halunnut edes koskea niihin hävitysvaiheessa, koska harmittelin isäni puolesta suurta hukkainvestointia.

Minäkin taisin tehdä hukkainvestoinnin ostaessani koristeen niin keräilijä kuin haalijana. Sidon satiininauhan kirjojen ympärille ja salasijoitan sijoitukseni kaapin perälle.