Liian v(h)aalimisesta

Meillä on kaikkea liikaa ja haalimme sitä koko ajan lisää ja vaalimme sitä kaapeissa ja kaappien takana. Mitä se liika kenellekin on, se vaihtelee. Kuvittelemme omistavamme esineitä, mutta ne omistavatkin meidät. Käytämme aikaa, rahaa ja tilaa vaaliessamme esineitä, jotka selkeästi kuuluvat menetettyyn elämäntapaan, esineitä, joiden käyttötarkoitus on hämärä tai joita ei enää tarvita normaaliarjessa. Toisaalta ne ovat myös nostalgiaa tai tulevaisuuden uskoa, varsinkin käsityöläisillä: ´Kyllä minä jonakin päivän tästä jotain teen`.

Miten liikaa kertyy?

Minun liikani on osittain sulovileenimäisesti meille tullut, osa passiivisesti vastaanotettua ja loput kirpputoreilta ostettua perintöä. Kierrätystavaraa hankittaessa se ei maksa useinkaan euroja, mutta tavaran muokkaaminen käyttökelpoiseksi on aikaa ja hermoja kuluttavaa ja sen vaaliminen noloa. Usein se on sellaista tavaraa, jota ei saa hyllytavarana kivijalkakaupasta eikä liioin verkkokaupasta. Näiden liikojen materiaalien vuoksi minulla ei ole kaapeissa tavallisia siirtymäriittien muistoesineitä: kymmeniä vuosia sitten möin kirpputorilla ylioppilaslakin ja rippiristikin tuli vaihdettua pois jo heti tuoreeltaan, mutta hymypoikapatsaan olen ostanut kirpputorilta kolhittuna ja surullisena. Minulla on banaanilaatikollinen käytettyjä diakehyksiä, ruosteisia käsityökaluja, mallinuken käsiä, litra jäniksen papanoita, hedelmien verkkopusseja, viisi kiloa käytettyjä sähköjohtoja, laatikko, jossa päällä lukee puuttuvat päivämäärät… Keneltähän ne puuttuvat, ja mitä ne puuttuvat päivämäärät ovat? Kaikki nuo edellä mainitut liiat ovat varmaan haluttua vaihto-omaisuutta perunkirjoituksissa!   

Kuutiot käyttöön

Lyhyenä ihmisenä olen hyödyntänyt työhuoneeni neliöt ja kuutiot liian vaalimisen helpottamiseksi. Tarvitsen päivittäin keittiöjakkaraa, jotta yletyn ylähyllylle ja sen päälle pinottuihin laatikoihin. Laatikot olen laputtanut irtolapuilla, jotka ovat helppo vaihtaa, kun laatikon sisältö vaihtuu. Laput kertovat vain minulle mitä ne sisältävät: siniset, silmälasikotelot, pajakit, muistivihko, kintsugi, kangaspötköt…

Olen hyödyntänyt tilan myös pöytätasoista alaspäin. Lattian rajaan pöydän alle olen sijoittanut mm. printterin ja sen säätäminen tapahtuu polvillaan. Nimitän pöydän alustaa alavarastoksi, jotain hyötyä siis lyhyydestäkin on.  

Luukkupeli

Olen luonnonlahjakkuus sotkun aikaan saamisessa. Minulla kyllä on paikat tavaroille, vaikka ne harmillisesti joskus vaihtavatkin salaa paikkoja tai itse olen vaihtanut niitä enkä sitten muista mihin ne olen luokitellut uudessa järjestyksessä. Käyn suurin piirtein kerran vuodessa läpi työhuoneeni kaappeja ja laatikoita ja hävitän tavaraa, jos ne pursuavat yli mittastandardin. Esimerkiksi kankaita saa olla kahdeksan Smartum-laatikollista, mitä nyt vähän lisää muissa laatikoissa.  

Viime joulun alla en ostanut perinteistä joulukalenteria, koska yleensä olen ehtinyt avata sen luukut vain joulukuun alkupäivinä ja sitten ne ovat unohtuneet joulukiireiden paiskoessa ne kiinni. Joulukalenterissahan on kyse luukkujen avaamisesta, siinä toivossa, että siellä on yllätys: kaunis kuva, suklaa, teetä, tuoksua tai lankaa… Ennen joulua päätin, että avaan joka päivä yhden luukun, joka on huoneen ovi, kaapin ovi, lipaston laatikko, muovinen säilytyslaatikko ja useimmiten siellä odotti yllätys: voi mikä sotku, pitää järjestellä, ai täälläkö tämä onkin ja olen etsinyt sitä ihan muualta, ai minulla on tätäkin… Esimerkiksi joulukuun ekana päivänä avasin oven terassille ja kas sieltä löytyivät sienikori ja viimeiset puutarhan kasteluämpärit pesemättöminä. Jauhokaapista löytyi yllättäen suklaata, vaikka olen salmiakin ystävä. Tietty söin sen suklaan, ettei se päässyt toista kertaa yllättämään. Samalla kun avasin luukkuja, niin silmäni avautuivat hämmästelemään, mitä kaikkea minulla onkaan ja yleensä sitä kaikkea on liikaa. Epänormaalien tavaroiden säilyttämisessä ja vaalimisessa lienee kysymys haaveiden varastoimisesta. Löytyykö sinunkin kaapeista komerotekstiilejä ja aikomuskankaita?